Olipa kerran pieni herttainen tyttö, jota kaikki ihmiset rakastivat. Tai ainakin ne, jotka tiesivät tästä tytöstä, jolla taas itsellään ei ollut tuon taivaallista tietoa sisällään piilevistä uhkaavista seksuaalisista vaikuttimista, jotka kerran olivat ohjaava häntä kulkemaan syvälle arvoitukselliseen metsään. Koska tyttö oli niin herttainen, oli selvää, ettei häntä oltu järjellä rasitettu.

Eräänä päivänä hänen äitinsä siis sanoi tytölle: "Kuuleppas Punahilkka, tässä on palanen kakkua ja pullo punkkua. Vieppäs ne sairaalle mummollesi, joka asuu keskellä tuota pimeää metsää, josta olen sinua näihin päiviin asti varoittanut." "Kyllä minä teen sen", vastasi Punahilkka autuaan tietämättömän siitä, että todellisuudessa hänen äitinsä ohjasi häntä seksuaalisuuden tuntemattomille poluille. "Vaikka se mummo siellä odotteleekin, niin aina on aikaa pysähtyä esimerkiksi poimimaan kauniita kukkasia. Äläkä pidä kiirettä, sillä metsässä on niin hauska olla", lisäsi äiti viekkaasti.

Niinpä Punahilkka juoksi metsään pahaa aavistamatta. Ja kun hän metsään päästyään näki, miten auringonsäteet hyppivät puitten lomassa ja kaikkialla kasvoi ydinlaskeuman seurauksena mitä mielikuvituksempia ja kauniimpia kukkamutaatioita, tuumi hän: "Jos tuon mummolle kukkakimpun, niin hän varmasti iloitsee." Ja poimittuaan yhden kukan, hän näki kauempana toisen, joka oli hänestä vieläkin kauniimpi, ja juoksi poimimaan sitä ja joutui siten yhä syvemmälle metsään.

Ja kun Punahilkka oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hän jaksanut enempää kantaa, muistui mummo hänen mieleensä. Tiedostamaton syyllisyys kukkahaluille antautumisesta ajoi hänet juoksemaan loppumatkan mummon mökille. Hän ihmetteli suuresti nähdessään, että ovi oli auki, ja kun hän astui tupaan, tuntui hänestä siellä omituiselta ja hän tuumi: "Voi hyvänen aika, miksi minua tänään näin pelottaa."

Punahilkka sanoi: "Hyvää huomenta", mutta kukaan ei vastannut. Sitten hän astui vuoteen luo ja veti uutimet syrjään. Siinä mummo makasi ja näytti niin kovin merkilliseltä. "Kuules mummo, miksi sinulla on niin isot silmät?" "Siksi, koska minä olen Manga-mummo", hän vastasi. Ja tuskin Manga-mummo oli sen sanonut, kun hän jo hyökkäsi vuoteesta Punahilkan kimppuun kaikki lonkeroraajat ojossa ja imi cybervoimillaan tyttöparasta kaiken orastavan seksuaalisuuden.

Sitten yllättäen vanha mummo tulikin esille ja oli takaisin oma itsensä, vaikka hänellä olikin vaikea hengittää rankan metamorfoosin jälkeen. "Huh, kuinka minä pelästyin", sanoi Punahilkka vapauduttuaan Manga-mummon taiasta. Sitten mummo söi kakkua ja joi punkun, jonka Punahilkka oli tuonut ja oli iloinen koska Punahilkka ymmärsi nyt että kaikenlaisia kiusauksia ja houkutuksiin antautumista tulee vastustaa, vaikka ne olisivatkin kovin viattomia, kuten kukkien poimimista. "En koskaan enää poikkea tieltä metsään", tuumi Punahilkka.